TORPEDOVENE BDITELNYJN LÖYTYMINEN
OSA I
LÄHTÖ SUKELTAMAAN
Elettiin heinäkuun loppua vuonna 1990. Viimeinen työpäivä ennen kesälomaa oli ohi, viikonloppu edessä ja olin juuri saapunut kotiin. Puhelin soi miltei välittömästi.
Juha soitti ja pyysi sukeltamaan jonnekin. Hän ja Mikko halusivat merelle. Kumppanukset olivat keväällä käyneet P1 sukelluskurssin ja olivat innokkaita jokapaikan ja -sään lähtijöitä. Täytyy myöntää että minä en ollut yhtään innostunut, olin sen verran itsekäs ihminen. Ajattelin ettei noviisien kanssa pääse kunnon sukelluksille. Lupasin kuitenkin lähteä, jos he tulisivat hakemaan minua. He sanoivat tulevansa puolen tunnin kuluttua. Vastasin jotain epämääräistä ja suljin puhelimen.
Pakkasin sukellusvarusteeni valmiiksi autotallin eteen. Mietiskelin siinä samalla että en taida viitsiä sukeltaa lainkaan. Taidan olla vain pintamiehenä.
Auto kurvasi pihaan ja pojat astuivat ulos autosta täynnä intoa. Pakkasimme tavarat yhdessä autoon. Matka alkoi ja ajelimme kohti Reposaarta, jossa seuran tukialuksella Octopusilla oli laituripaikka. Pohdimme matkalla, että mihin päin lähdettäisiin. Säpin majakkasaarelle? Ei, se oli liian kaukana iltasukellukselle. Kaijakariin, Skutskärin hylylle? Ei, se oli jo useaan kertaan nähty.
Ehdotin, että menisimme etsimään vuonna 1917 uponnutta venäläistä torpedovene Bditelny'tä. Tulisi sitäkin sitten aina silloin tällöin etsittyä. Menisimme johonkin kohtaan sitä oletettua uppoamisaluetta, heitettäisiin ankkuri alas ja otettaisiin koordinaatit ylös. Sukellettaisiin ankkurin ympärillä muutama kierros, ja jos mitään ei löytyisi niin olisi ainakin sellainen paikka tiedossa johon ei enää kannattaisi mennä. Hyvä ajatus, tehdään niin, pojat kuorolausuivat.
Saavuimme Reposaarelle reggae-musiikin pauhatessa kaiuttimissa. Auto peruutettiin laiturille seuran tukialuksen viereen. Lastasimme sukellusvarusteemme kannelle; kassit hytin ulkoseinää vasten ja pullot kiinnitettiin kumilenkeillä reelinkiä vasten. Kone startattiin käyntiin. Puhelimet, kaiku ja navigaattori kytkettiin päälle. Köydet irti ja lokikirjaan kirjoitettiin lähtömerkinnät. Juha istui ruorin ääressä ja ohjasi aluksen irti laiturista väylälle.
- No, mihin mennään. Juha kysyi. Istuin vieressä navigaattorin paikalla ja katselin merikarttaa mietiskellen sopivaa etsintäpaikkaa oletetulta alueelta. Tökkäsin sormeni kartalle. - Mennään tonne, sanoin. Painoin sormeni kohdalla olevat syvyydet mieleeni ja kurottauduin ottamaan harppia sekä viivotinta. - Mihin? Juha kysyi. - Tohon vai. Ja tökkäsi sormensa kartalle muutamaa senttiä ylemmäs "omasta" paikastani. - Ei kun tähän. Sanoin ja tökkäsin harpin kärjen "oikeaan" paikkaan. Otin paikan koordinaatit paperille ja laitoin sen navigaattorin viereen, jotta Juha näkisi mihin aluksen ajaisi.
Ajelimme aallonmurtajan aukosta ulos. Meri aukeni aavana edessämme. Pieni tuulenväre eikä mainittavaa aallokkoa. Pilvistä. Hieno keli. Mikko keitteli kahvia ja juttelimme tietysti sukeltamisesta, mistä muustakaan.
ETSINTÄ JA LÖYTÖ
Aikamme ajettuamme olimme jo varsin lähellä etsintäpaikkaa. Katselimme kaikuluotaimen piirtämää pohjan kuvaa, mutta mitään hylkyyn viittaavaa ei tietenkään näkynyt. Mikko meni keulaan valmiiksi laskemaan ankkurin. Vauhti hiljennettiin miltei tyhjäkäynnille ja Juha ajoi aluksen täsmälleen sovittuun kohtaan. Annoin merkin Mikolle ja ankkuri kolisi pohjaan. Mikko päästi sopivasti löysää köyttä ja kiinnitti ankkurinköyden. Kone pysäytettiin.
Äänet vaimenivat. Kaikuluotaimen kynä suhisi piirtäessään pohjaviivaa noin 14 metrin kohdalle. Pysäytin kynän.
Pojat siirtyivät kannelle kokoamaan varusteitaan. Täytin samalla sukelluspöytäkirjaa ja suunnittelimme yhdessä sukellusta. Sanoin että en viitsi sukeltaa lainkaan. Juha kyllä olisi sukeltanut uusintasukelluksen kanssani, mutta en oikein ollut sukellustuulella. Polttelin sen sijaan piippua ja katselin kun pojat valmistautuivat sukellukseen. Merkitsin poikien lähtöpaineet vielä pöytäkirjaan ja sitten he olivat valmiit. Nostin sukeltajalevyn katolle. Pojat hyppäsivät veteen ja uivat ankkuriköydelle. Vaihdoimme OK-merkit ja he painuivat pinnan alle.
Seurailin kuplien nousua ja liikkumista aikani. Odottelin, katselin maisemia ja kulutin aikaa. Kupliakaan ei enää erottunut. Sitten suunnitellun sukellusajan lähestyessä loppua pojat pulpahtivat pintaan jonkin matkan päästä aluksesta. Kaikki OK. He lähtivät uimaan pinnassa kohti alusta. Kun he olivat keulan kohdalla, huikkasin heille ihan piruuttani: - Löytyikö mitään? - Ei oikein mitään. Juha sanoi. - Paitsi tämä! ja heilutteli ruosteista levynpalasta kädessään. Helkkari! Sydän sykähteli ja korvissa suhisi.
Pojat nousivat kannelle virnistellen. Miltei tempaisin ruosteisen palan käteeni ja tutkiskelin sitä. Sen reunat oli reijitetty. Niitinreijät, hylyn osa! Seurasi sekava kysymys- ja vastauskilpailu. Pojat selostivat löytäneensä jonkun matkaa tuohon suuntaan ruosteisia levyn palasia ja jotain kompassin näköisiä kuoria. Veneen alla oli vain hiekkaa, mutta löydöt olivat jossain kivikkoisessa rinteessä.
Minun päässäni takoi koko ajan: Bditelnyj.- Se ei voi olla mikään muu! Päätin sittenkin sukeltaa katsomaan tuota paikkaa. Mikko jäisi venemieheksi. Juhalla oli vielä 100 baria ilmaa (hitot siitä vaikka olisi ollut vain 10 baria). Hänen oli näytettävä paikka. Teimme pikaisen sukellussuunnitelman. Puin varusteet päälleni ja hyppäsimme veteen.
Uimme ankkuriköydelle ja laskeuduimme hiekkapohjalle. Näkyvyys oli noin kolme metriä. Juha otti kompassista suunnan jä lähdimme räpylöimään eteenpäin. Katselin ympärilleni silmä tarkkana. Näin vain aaltokuvioista hiekkapohjaa ja pieniä kiviä siellä täällä. Sitten alkoi loiva nousu. Hiekkapohja muuttui kivikkorinteeksi. Rautalevyä, pieni pala! Ja tuolla toinen. Nyökkäilimme toisillemme. Uimme palalta toiselle. Mikäs tuolla oli? Pyöreäpohjainen kattila jossa on lasikansi. Kompassi? Ei, vaan ennemmin valonheitin tai sen tapainen. Sellaisia löytyi toinenkin. Ne vaikuttivat messingiltä. Näiden oli pakko olla torpedoveneen osia! Hieno homma. Enempää osia emme etsinnöistä huolimatta löytäneet. Emme osuneet itse päähylylle. Aika alkoi olla täysi. Käännyimme takaisin alukselle päin. Uimme alas rinnettä hiekkapohjalle ja hetken matkaa uituamme aloitimme nousun. Päämme puhkaisi pinnan parinkymmenen metrin päässä aluksesta. Mikko katseli meitä keulakannelta. Näytimme OK-merkit.
Mikko kyseli kannelle päästyämme lisätietoja. Kerroimme kiihkeästi havaintomme. Sanoin heille, että olimme melko varmasti Bditelnyj'n lähellä. Pojat olivat innoissaan. Uusi hylkylöytö! Vaihdoimme siviilit päällemme ja joimme tapauksen kunniaksi kahvit. Merkitsin navigaattorin lukemat tarkemmin paperille. Starttasimme koneen ja nostimme ankkurin. Suunnittelimme paluumatkalla jo seuraavaa reissua, ja kuka soittaisi kenellekin sukelluskaverille uudesta löydöstä.
HYLKY LÖYTYY
Seuraavana iltana lähti toinen innokas sukellusryhmä uudestaan paikan päälle. He löysivät hieman lisää yksittäisiä levynkappaleita, mutta eivät vieläkään mitään isompaa, varsinaista hylynosaa.
Sitä seuraavana iltana mentiin isommalla sukellusryhmällä etsintöihin, mutta hieman pohjoisemmaksi kuin edelliskerralla. Sukeltajia pudottautui veteen pareittain. Minä ja Olli jäimme viimeiseksi. Jurpo meni pintapoijun kanssa. Kaikki hajaantuivat suunnitelman mukaan hieman eripuolille. Aikaa kului ja pareja saapui takaisin. Jurpo oli löytänyt merimiinan 16 metristä! Pirkko ja hänen parinsa löysivät muutamia ammuksia! Toiset parit löysivät taas lisää levynpalasia. Mutta ei vieläkään hylkyä.
Olli ja minä halusimme löytää sen miinan. Hyppäsimme veteen ja lähdimme Jurpon osoittamaan suuntaan. Uimme hetken aikaa, kunnes Olli näytti ylösmerkin. Pinnalla hän sanoi päänsä olevan helvetin kipeä ja ilma maistui pahalta. Ihmeteltiin sitä siinä kun uimme takaisin alukselle. Kannella maistelimme ilmaa ja totesimme sen maistuvan alkoholille! Syy oli se, että pikkukompressori oli juuri huollettu ja sen varoventtiili oli puhdistettu viinalla. Useasta huuhtelusta huolimatta kaikki viina ei ollut näköjään vielä lähtenyt. Minun pulloni oli täytetty heti Ollin jälkeen, mutta en maistanut mitään erikoista. Mistä lie johtunut? Olli jäi lepäämään aluksen kannelle testaamaan uutta hapenantolaitettamme, hoito muuten auttoi.
Otin pintapoijun ja jatkoin miinan ja hylyn etsintää. Uin ristiinrastiin rinteen länsipuolella ja vähän päälläkin. En löytänyt mitään, en ensimmäistäkään hylyn osaa. En edes pientä rautalevyn palasta. Vain kivikkoa ja hiekkaa!
Palasin alukselle mieli mustana ja pullossa 60 baria painetta jäljellä. Kysyin Pirkolta, että missä niitä ammuksia oli ollut. Hän viittasi koilliseen. Sanoin jatkavani vielä hetken. Laskeuduin alas pohjaan ja lähdin reipasta vauhtia koilliseen. Levynpalasia! Jatkoin matkaan ja löysin pari litistynyttä hylsyä. Tutkiskelin niitä hetken. Ilmaa jäljellä 40 baria. Päätin jatkaa vielä hetken ja kääntyä idän kautta takaisin veneelle. Uiskentelin silmä tarkkana, mutta en löytynyt mitään erikoista, silloin tällöin pieni levynpalanen osui näkökenttään. Tein laajan kaarroksen ja uin hetken matkaa takaisinpäin. Yht'äkkiä edessäni oli iso messinkiesine! Sydän hypähteli. Katselin ympärilleni ja näin ison kasan rautalevyä ja muuta metallisilppua vasemmalla puolellani, uin sinne. Ikkunaventtiilejä! Iso kappale laivan kylkeä, joka oli kaatunut pohjaa vasten. Jumalauta. Nyt se löytyi!
Kiertelin niitä hetken ihmetellen. Varmaan seitsemän venttiiliä. Katsoin painemittaria, alle 20 baria. Uin takaisin sille isolle messinkiesineelle, joka vaikutti joltain ankkuriklyysirakenteelta. Laitoin pintapoijun siihen kiinni ja nousin ylös. Olin alle 100 metrin päässä veneestä.
Juha tuli kumiveneellä hakemaan. Porukat arvasivat että olin löytänyt jotakin, kun pintapoiju oli pysynyt paikallaan pitkän aikaa. Olin täynnä tyytyväisyyttä ja hymyilin kuin aurinkoinen hangon keksi selostaessani veneen kannella löytöäni.
Seuraavilla sukelluksilla löysimme pari torpedokärkeä ja yhden höyrykattilan. Totesimme myös, että olimme löytäneet laivan keulaosan ja että suurin osa torpedoveneen hylkyä oli edelleen löytämättä.
Kirjoittanut Seppo Salonen
Kertomus hylyn löytämisestä, osa II
