PRIKI EMMA 1857-1864

(Työ ja Toimi, 15/76)

On kuin olisi kosketuksen tuntumassa vuosisadan takaiseen jämerään merimiehen kouraan, kun selailee hartaasti ja tunnollisesti kirjoitettuja, nyt jo kellastuneita papereita, merimiehen työn tiimoilta kertovia. Jonkun kulmassa huomaamatta sutaistu peukalon jälkikin kuin terveiseksi...Hyvin ovat säilyneet, huolellisesti nahkaselkäisiin kansiin sidottuina, vanhan purjelaivan priki Emman matkoihin liittyvät monenlaiset paperit, Oy W.Rosenlew Ab:n arkistossa.

Emma rakennettiin Ärholman laivaveistämöllä Ahlaisten kappeliseurakunnassa vuonna 1857. "...laiva on rakennettu honka- ja kuusipuusta, sinkkisuojattu, hyvin naulattu, pultattu, tilkitty sekä ylipäänsä tehty hyvin..." näin kertoo rakennusmestari Gustaf Fredriksson antamassaan todistuksessa. Laivan pituus oli 33 metriä, leveys 8 metriä, kantavuus 121 lästiä, nopeus 9,5 solmua ja maksamaan se oli tullut hiukan yli 20,000 hopearuplaa. Alus oli ensimmäinen Fredrik Wilhelm Rosenlewin rakennuttamasta neljästä purjelaivasta. Ensimatkalleen se lähti syksyllä 1857.

Miehistöä Emmassa oli 12. Kapteenin lisäksi oli perämiestä, matruusia, jungmannia jne. kuten nykyisissäkin laivoissa, mutta purjelaivoissa heidän tehtävänsä olivat monessa suhteessa erilaisia, jo tekniset mahdollisuudet, tavat ja koko elämänmeno toista, runsaat sata vuotta taaksepäin. Kerrottiinpa miestenkin olleen rautaa - jos laivat olivatkin puuta.

Rosenlewin purjelaivoista Emma suuntasi kulkunsa kauemmas kuin muut, käyden mm. kolme kertaa Brasiliassa ja kerran Etelä-Afrikassa. Pitkänmatkan purjehduksilleen se lähti syys-lokakuussa, vieden mukanaan puutavaraa noin 65-80 standarttia vuosittain, paluulastina tuoden mm. kahvia ja suolaa. Kesällä se teki lyhyen purjehduksen puutavaralastissa Lyypekkiin ja palasi takaisin kappaletavaralastissa. Kahvi- ja kappaletavaralastista kyseen ollen, lähetettiin kauppiaille etukäteen kiertokirje, jonka perusteella he tilasivat tarvitsemansa tavaramäärät ja näistä laadittu luettelo annettiin sitten kapteenille. Lisäksi hän sai F.W.Rosenlewiltä kirjalliset ohjeet minne lasti oli vietävä, miten tilitykset oli hoidettava, rahtisopimukset tehtävä jne. Lastin purkauspaikalla oli kapteenin otettava yhteys laivanvälittäjiin eli meklareihin ja yritettävä saada mahdollisimman edullinen rahti. Toisinaan se oli jo sovittu valmiiksi, toisinaan hän joutui hakemaan tai odottelemaan pitkäänkin.

Kerran Port Luizin satamassa, joka sijaitsee Intian valtameressä olevalla Maurutiuksen saarella, lähes viisi kuukautta. Samanaikaisesti oli siellä 150 purjelaivaa samoissa vaikeuksissa. Oleskeltuaan Rio de Janeiron satamassa kuukausikaupalla kirjoitti eräs kapteeni "...minut on pantu Rion palovahdiksi - tulen harmista neliskulmaiseksi...". Kierreltyään kuusitoista kuukautta rahtia etsimässä "...menipä sinne tai tänne, aina ovat näkymät yhtä huonot...". Viestintäyhteydet eivät tosiaan olleet vielä perin vauhdikkaita. Kapteenien kirjeistä ilmenee, että suuri este Emman rahdin saannille oli sen sinkkisuojaus. Valtamerissä elävä mato, jota merimiehet sanovat laivamadoksi tarrautuu suurin joukoin pohjalaudoitukseen ja syö siihen reiän, jopa viisituumaiseen lankkuunkin. Kun näitä matoja on suuret määrät laivan pohjassa kiinni, niin laivan kulku hidastuu ja vaikeutuu muutenkin. Kupariin madot eivät tartu sen myrkyllisyyden vuoksi, siksi kuparisuojatut laivat olivat rahdin saannissa etusijalla. Rosenlewin muut laivat päällystettiinkin sitten jo kuparilevyillä.

ENSIMATKAN MURHENÄYTELMÄ

Kun Koiviston kartanon renki, 19 vuotias juha Juhanpoika vuonna 1857 pyrki merelle, oli hänellä esitettävänä papinkirja, josta ilmeni hänen lukevan tyydyttävästi, osaavan ulkoa ABC-kirjan, katekismuksen selityksineen, sekä huoneentaulun tyydyttävästi, jotensakin ymmärtävän kristinopin opetuksen, käynyt rippikoulun ja ollut Herran ehtoollisella, on elämäntavoiltaan hyvämaineinen ja rehellinen, rokotettu ja vapaa ruumiin vammoista. Poika kelpuutettiin kokiksi priki Emman ensimmäiselle matkalle, joka suuntautui Rio de janeiroon. Laivan päällikkönä toimi kapteeni Gustaf Malm. Jännittävä hetki juha Juhanpojan elämässä kun hän käsi vavisten allepiirteli Porin kaupungin Merimieshuoneessa Kontrahdin jolla:

"...sidon itseni tällä että Kofferdikapteenin Gustaf Malmin kuljettawa priki Emman kokkina tehdä yhden merireissun, niin myös takaisin kotihin, sitä warten että minä sentähden kuukausiwuokraksi olen itselleni tingannut 4 ruplaa hopiassa..."

Tämä summaa ei kuitenkaan vallinneen tavan mukaan karkaamisten estämiseksi maksettu, ennenkuin oli palattu takaisin kotisatamaan:

"...paitsi mitä nyt ulkomaalla saatan woiwan lain jälkeen olla oikeutettu tarpeellisten waateparselitten ostamiseksi Kapteenilta ylöskantaman, sitowa itseni siinä siwussa että aluksella ja nöyrästi palwella, mitä Meri-Laki ja Kofferdi-Reglementti ynnä muut aineessa ulostulleet säännöt tarkemmin edeskirjoittawat".

Kontrahtiin kuului myös Kofferdi-Kapteenin allekirjoituksellaan vahvistama lupaus sovitun kuukausirahan maksamisesta ja lupaus merimiehen "...takasin kotihin saattamisesta, jos wain ei edeltä näkymättömät esteet tai muut lailliset syyt semmoista mahottomaksi tee".

Tätä priki Emman ensimmäistä matkaa seurasi huono onni "...niin huono onni kuin olla voi..." kuten kapteeni säilyneessä kirjeenvaihdossa useaan kertaan mainitsee. Matkalla Rio de Janeiroon kuoli kapteeni Malm sekä kolme muuta miehistöön kuuluvaa keltakuumeeseen, myös Juha Juhanpoika. Kukapa aavistaisi nämä "edeltä näkymättömät esteet", Juha Juhanpoikakin jos olisi pysynyt maissa, olisiko voinut välttää?

HIRMUMYRSKYN KOURISSA

Vuosina 1858-61 toimi Emman päällikkönä kapteeni Karl Nordman. Kirjeessä, joka on päivätty Englannissa 8.1.1860 hän kertoo järkyttävistä kokemuksistaan myrskyisellä merellä, ollessaan paluumatkalla Mauritiuksen saarelta Englantiin:

"...tämä tavattoman pitkä matka jatkui epäedullisten olosuhteiden, nälän, kurjuuden ja kuoleman merkeissä. Matkan Mauritiukselta piti kestää suotuisien olosuhteiden vallitessa noin 70-90 päivää. Lähdimme satamasta syyskuun 22. päivänä täydessä sokerilastissa. lokakuun 8. päivänä barometri vaikutti levottomalta. Ilmeni suuria vaihteluita niin lastin kuin vedenkin lämpötilassa. Taivaankansi näytti synkältä, valmistauduin vastaanottamaan kovaa myrskyä. Yön pimeydessä alkoi valtava myrsky, pilvet olivat mustia, satoi, jyrisi ja salamoi, meri oli kauhistuttava. Emma työskenteli äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa, mastot huojuivat ja notkuivat. Tätä kesti seitsemän vuorokautta, muutaman tunnin keskeytyksin. lokakuun 15. ja 16. päivän välisenä yönä ohitimme Hyväntoivonniemen kovassa myrskyssä näkemättä maata senjälkeen kun olimme Mauritiukselta lähteneet. Lokakuun lopussa saimme iloksemme pasaatituulen, mutta laiva kulki vain 2-3 solmun nopeudella. Laivamadot ja meriruohot olivat alkaneet tarrautua laivan pohjaan. Ennenpitkää Emma oli menettänyt kolmasosan nopeudestaan. Olimme useaan kertaan pakotettuja laskemaan veneen vesille ja puhdistamaan laivan pohjaa, milloin merenkäynti suinkin salli".

Marraskuun puolivälissä oli Emma ehtinyt St. Helenan saaren kohdalle. Koska matka oli kestänyt kaksikymmentä vuorokautta enemmän kuin oli laskettu, näki kapteeni aiheelliseksi kutsua miehistön koolle päättämään muonavaroista, sillä oli joko poikettava St. Helenalle täydennykseen tai jatkettava matkaa Englantiin ja kestettävä viisikymmentä vuorokautta rajoitetummalla muonalla. Timmermannin vakaaseen toteamukseen: "Kyllä susi koko vasikan syö, mutta kyllä konteillakin elää", olivat muut yhtyneet, ja matka jatkui näinollen päiväntasaajaa kohti suotuisan tuulen vallitessa. Azorien saariryhmän luona oli laiva jälleen joutunut kovaan myrskyyn, pääsemättä satamaan. Kapteeni jatkaa pitkää kirjettään:

"...Nyt alkoivat vaaralliset keripukin oireet näyttäytyä, ei niinkään muonan, kuin äkkiä vaihtuvan ilmaston johdosta. Suomalainen merimies on liian huoleton ollakseen varovainen. Parin kolmen päivän aikana oli neljä miestä joutunut vuoteeseen, osan laahustaessa jotenkuten, työkykyiseksi voi sanoa vain puolta miehistöstä. Asemamme oli todella epäilyttävä. Keskellä valtamerta, muonaa ja vettä vain puolet siitä määrästä, joka tarvittaisiin. Jos ei tuuli olisi ollut suotuisa, en voi sanoa kuinka meille olisi käynyt. Kenttämuona on korvaamaton ja ellei minulla näissä olosuhteissa olisi ollut sitä, olisin luultavasti ennenpitkää ollut ilman miehistöä. Jouluna vallitsi todellinen pyörremyrsky. Barometrin näyttämästä oli valmistunut myrskyyn, mutta en näin mahtavaan. Tämä oli toista kuin mitä olin koskaan aikaisemmin kokenut. Laivoja haaksirikkoutui, ihmisiä puhalsi tuuli raakapuilta mereen. Onneksi oli käytössäni uusia purjeita, tehty matkan aikana, ne vaihdettiin niin pian kuin myrsky salli, huonokuntoisia piti korjata raakapuilla..."

Vuodenvaihteessa laiva lähestyi Falmouthin satamaa Englannissa, mutta myrsky oli kova ja ilma sumuinen:

"...en voinut nähdä edes kaapelin pituutta eteenpäin, luotsia ei voinut saada, vaikka olimme melko lähellä rantaa. En ole kaikkein pehmeäluontoisin ihminen, mutta minulla oli sydän kurkussa. Kahdeksaan päivään emme voineet tehdä mitään astronimisia havaintoja, kulku tapahtui vain luodin avulla ja umpimähkään onneen luottaen... Vuoden viimeisenä päivänä putosi Jobsson raakapuilta kannelle mennen tajuttomaksi, ja kuoli myöhemmin. Koska myrsky raivosi täydellä voimalla, emme voineet haudata häntä mereen, sillä minkäänlaisen uskonnollisen seremonian suorittanmista ei voinut edes ajatella, enkä sitäpaitsi voinut määrätä elossaolevia häntä yli laidan, koska heidän voimiaan ja rohkeuttaan tarvittiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En voi muuta kuin kiittää miehistön kestävyyttä ja käytöstä. Jobsson haudattiin myöhemmin Coweyhin episkopaalisen kirkon seremonioin. Jatkuva myrskyn vuoksi katsoin mahdottomaksi tulla Falmouthiin, siksi päätin laskea Coweyhin, mikäli mahdollista. Kun näin Coweyn luotsiveneen, oli iloni niin suuri, että itkin. En tahdo enkä voi kuvailla asemaamme viimeisinä päivinä - seuraavassa hetkessä ne kuitenkin ovat vain tarina kaukaisesta menneisyydestä..."

Priki Emman purjehdus maailman merillä jäi suhteellisen lyhytaikaiseksi. Se haaksirikkoutui Öölannin rannikolla syysmyrskyisenä yönä 16.11.1864. Hylky samoinkuin irtaimisto ja lastikin myytiin huutokaupalla.

Annikki Lindberg, 1976